Päivä 1 jatkuu: Lentoasemalla on tunnelmaa

En ole ennen joutunut viettämään lentoasemalla näin pitkää aikaa, ainakaan selvinpäin. Jotenkin tunnelma on odottava, mutta en osaa odottaa mitään erityistä. Ehkä en vain uskalla unelmoida, mutta ehkä sekin aika vielä tulee.

Söin maukkaan 95 kruunun lohiaterian lounaaksi. Tuntuu jotenkin hassulta puhua täällä englantia. Ikään kuin häpeäisin sitä etten osaa ruotsia. En kehtaa edes sanoa tack så mycket, vaikka luulen tietäväni mitä se tarkoittaa. Se on ärsyttävää. Ajatus englannin puhumisesta Helsinki-Vantaalla tuntuisi luontevammalta. Täällä kuulee enimmäkseen ruotsia, ilmeisesti ruotsalaiset matkustavat paljon. En tiedä onko se totta vai luulenko vaan.

Katselen kun lentokoneet lipuvat hiljalleen kiitoradoilleen. Mahtavat olla melko kalliita. Kukahan ne oikeasti omistaa? Sillä on varmaan paljon rahaa. Onkohan sillä omasta mielestään riittävästi? Täällä on paljon hyvännäköisiä naisia.

Mietin tätä matkablogia ja kuvien ottamista. On asennekysymys kuinka paljon kuvia voi ottaa ilman, että alkaa itseä vaivata jatkuva taskunräpläys. Tulisiko vain nauttia tästä hetkestä vai keskittyä tallentamaan se hetki myöhempää käyttöä varten? Tämä aihe vaivasi minua viime reissulla. Ehkä tämän blogin kirjoittaminen onkin se minun juttuni ja kuvat vain pakollinen paha tunnelmaa nostattamaan. Ajatus tuntuu hyvälle, pidän kirjoittamisesta.

Halusin tietää missä Arlandan kenttä sijaitsee suhteessa pääkaupunkiin. Hakkeroin auki lipunmyyntipäätteen ja sain auki Google mapsin. Help-osion ja sieltä online supportin kautta sai auki verkkoselaimen. Kiusa se on pienikin kiusa. Haluaisin olla oikea hakkeri. Kohta kun kaikki laitteet ovat netissä niin voisin muuttua ajattomaksi ja paikattomaksi. Tai ehkä minä olen aina ollutkin ja siksi tuntenut oloni niin irralliseksi?

Tämä liika luppoaika saa minut ajattelemaan asioita ja se ei sovi minulle ollenkaan. Olen herkempi kuin sitä olen koskaan suostunut myöntämään. Mutta juuri ajatus asiantilan rehellisestä toteamisesta, antautumisesta, lämmittää jotenkin turvallisesti. Kuin olisin pikku hiljaa saavuttamassa juureni, jotka ovat matkan varrella repeytyneet poikki.

En varmaan kerkiä kirjoittamaan näin aktiivisesti enää loppumatkan aikana, mutta ehkä sen ei tulekaan olla itsetarkoitus. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni valinnoista.