Lento kestää yhteensä 11 tuntia, josta jo kymmenesosa on suoritettu. Hoen mielessäni samaa mantraa matkustamisen iloista. Kone on ilmeisesti suhteellisen uusi Boeing 737-800. Olen yhtä ison koneen nähnyt vain elokuvissa. Yritän löytää keskittymispisteen jostain, mutta päänsärky ei anna armoa. Jouduin sortumaan ja otin itselleni harvinaisen särkylääkkeenkin. Voi vittusaatana tätä.
Kolme tuntia myöhemmin, kipu alkoi hellittää. Minulla ei muistaakseni ole koko elämäni aikana yhtä pahaa päänsärkyä. Onneksi se hellitti, mutta orastaa silti koko ajan taustalla. Kävely tuntui auttavan asiaa. On jännä huomata kuinka hengettömään tilaan sitä ajautuu kun on itsellä paha olla. En puhunut vierustovereilleni lainkaan yli kahteen tuntiin, vaikka he ovat oikein mukava ja rakastunut nuoripari. Nainen on ruotsalainen ja mies saksalainen biokemian teknologisia sovelluksia opiskeleva kaveri. En tajunnut oikein mitään mitä läppärin ruudulla esiintyi, mitä pidin harvinaisena tapahtumana.
Asiat riippuvat aina näkökulmasta, josta niitä katsoo. Ennen lentoa olin harmissani siitä, että minulla oli C-paikka eli istuin käytävän vieressä. Rakas naiseni, joka odottaa saapuvaa prinssiään jo kuumana, totesi ettei se välttämättä ole niin paha. Tajusin silloin asennevammani, enpähän sentään joutunut sämpylään eli keskelle. Siihen vielä pari turkkilaista kreikkalaista painijaa vierelle niin olisi varmaan itku päässyt. Jos viitsin, niin paluumatkalle selvittelen mahdollisuuden sopia uudelleen käytäväpaikka.
Sähkötupakka on kätevä. Kun en sitä muutenkaan yltiöpäisesti tupruttele, imaisee siitä kaikessa hiljaisuudessa riittävät hatsit, eikä kenelläkään ole asian kanssa ongelmia. Tässäkin voin vain kuvitella kuinka minua vituttaisi kärvistellä 11 tuntinen lento ilman lempihuumettani, niksapetteriä.
Nyt toivon, että saan unta tarpeeksi. Siitä tuleekin mieleeni, ettät aisin tuona heikkona hetkenä päästää ilmoille pienen rukouksenkin. En tietenkään ääneen, se olisi tarkemmin ajateltuna voinut olla todella huono veto tehdä lentokoneessa. Ja eikö nää saatanan lentokuopat edes nuku öisin?
Kello on jotain kaksi tai kolme. Tai riippuu mistä sitä katsoo, leikimme yötä täällä nyt kuitenkin. Täällä on menossa oudot aamubileet, näyttäisi kuin porukka olisi menossa nukkumaan, mutta meno vain jatkuu. Tosi moni on valveilla ja tuijottaa ruutujaan. Minäkin tosin katson fight clubbia, vaikka olen tosi väsynyt. Paska hotla tää kylläkin on kun ei tääl oikeen pysty keskittyy nukkumiseen. Enää 5 tuntia matkaa jäljellä, joten ollaan tultu jo yli puolen välin. Aivan kurko juttu, väsyttää kyllä niin vietävästi, pitäisikö jälleen kerran antautua?
Vime kuukaudet ovat olleet minulle hankalat jostakin syystä. Olen tässä vielä toistaiseksi lyhyen matkani aikana ymmärtänyt paljon omasta toimistani ja tunnen jo nyt muuttuneeni ihmisenä vaikken ole edes perille kerinnyt. Näen olleeni vaikeuksissa ihmisten kanssa omavoimaisuuteni vuoksi ja alan tajuta sitä kuinka raskas ja kuluttava ihminen olenkaan ollut. Olen julistanut rauhan ja pysähtymisen harmonista sanomaa, mutta toiminut itse vielä julmettua vauhtia pyörivän sirkkelimankelin tavoin. Nyt sen kierrokset hiljalleen putoavat kohti täyttä pysähdystä. Osuessaan muihin ihmisiin tai asioihin, olen raapaissut kivuliaasti pintaa, eikä kaikilla ole sopivia hansikkaita, saati edes tahtoa lähteä kanssani kinaamaan. Mikään ei ole siis muuttunut siitä missä minä elin aikaisemmin. Oloni on kuin rekkakuskilla, jonka heittelemään lähtenyt kuorma on saatu pysäytettyä tienposkeen. Epätodellisena mietin, että mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua.
Ps. Perillä ollaan. Siitä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti